Ei ole huopasen voittanutta

Mielipide vakaa, sillä en ole muita huopuvia lankoja koskaan edes kokeillut :).

malli: Huovutetut lapaset, Novita syksy 2004

lanka: Novita Huopanen, 150 g

puikot: 8 mm

Kunnon luminen pakkastalvi on ollut Etelä-Suomessa sen verran harvinainen tapaus, ettei lämpimille asusteille ole aina ollut tarvetta. Nyt on. Saahan niitä toki kaupastakin, mutta ei sitä alkukantaista, luonnonvoimia vastaan taistelevaa, läheisiään pelastavaa tunnetta, kun pakertaa isse :D. Cousteau-pipopäinen mies kehui koko ulkoilupäivän, miten kädet ovat aivan hiessä. Hienoa kuulemma.

Tiistaina oli Heikin päivä, joten talvi on taittunut ja mennään kohti kesää. Uskoo ken haluaa.

Lace Baktus

Olen ollut reipas tyttö hankkimaan Ilun ihania, käsin värjättyjä lankoja. Vasta nyt sain jotain valmiiksikin.

malli: Lace Baktus (ravelry)

lanka: Ilun värjäämää 100 % merinovillalankaa, 70 g

puikot: 4mm

muuta: ohjeesta poiketen lisäykset joka toinen kerta

Koska minulla oli vain 100 g lankaa, tein huiviin lisäykset joka toinen kerta (vinkin bongasin Kaisan blogista). Tarkoitus oli saada kaikki lanka käytetyksi punnitsemalla puolivälin kohta. Käytössäni oli manuaali talousvaaka, eikä sillä näköjään nykypäivän tytöllä punnitus onnistunut. Jatkossa ei voi ainakaan tekniikkaa syyttää, sillä olen nyt parantanut varusteluani tässä vaativassa harrastuksessa.

Lopputuloksena sain pehmeän, pirteän, kaulanlämmittimen. Voisin tehdä vielä joskus ohjeen mukaisen leveämmänkin huivin.

Kaunis, kauniimpi, talvi.

Linnanneido

Sielussani asustelee armoton, piilovaimea romantikko. Hyvin vaimeasti ja hyvin piilossa. Lomalla sillä on kuitenkin taipumus tumpsahtaa esille jopa melko näkyvästi.

Kartanot on suuri heikkouteni. Iltapäiväkävelen kuvitteellista, pitsistä päivänvarjoani pyöritellen alusmailla ja... tähän kuuluisi ehdottomasti käyttää sanaa "kupeilla". En vaan millään keksi miten. Ehkä kupeillani lepäilee hajusuolapurkki mahdollista ennenkokematonta lankalöytöä silmällä pitäen.

Tallinnasta arvoisa neido löysi tällä kertaa kivilinnan...

...viehättävän, historiallisen hotellin vanhasta kaupungista, St Olav Hotel. Olin varannut kadun puolelta asteen prameamman huoneen poreammeineen, mutta tunnelmaa vaivasi hieman viereinen "monenmoisen" palvelun yritys. Ei toki tarjottu palvelu, vaan erittäin voimalla takova taustamusiikki. Huoneen vaihto perusmalliin sisäpihalle ja jo kimpoili taas harpun soinnut pitkin eläväistä kiviseinää.

Olen kovin tykästynyt Tallinnaan. Vielä vähän aikaa sitten minulla oli kaupunkia kohtaan kummallisia, vuosikymmenen takaisia ennakkoluuloja. Onneksi sain silmäni auki. Kaupunki on täynnä hyvää ruokaa, musiikkia, kaunista ja rosoista arkkitehtuuria (no, ei kannata katsoa liian kauas itälaidalle), käsitöitä ja paljon, mistä en vielä tiedä.

Eikä Tallinnassa ole mahdollista käydä ilman Karnaluks kierrosta. Ei vaan ole. Tällä kertaa tilanne pysyi hallinnassa, mutta toki henkilökunnan täytyi pyytää minua poistumaan liikkeestä sulkemisajan jälkeen.

Nyt kun olen huivin makuun päässyt, noista kahdesta Mohair Lux kerästä tulee huivi. Mikäli tilanteen kohdalle osuessa sattuu huivituttamaan. Angora-merino-sekoituksesta jalostuu ehdottomasti kämmekkäät hoivaamaan aarteitani. Olen onnistunut kuluttamaan val-ta-vas-ti aikaa Ravelryssa yhden helgata kämmekkäohjeen perässä. Nehän voisivat kuitenkin olla ihan simppelit, perusmalliset, resorikämmekkäät ilman kikkailuja. Sellaiset työkaverini hetki sitten seiskaveikasta tekaisi ja sai vielä tilauksen samanlaisista :). Että sellaista yksinkertaisuutta.

Varvikon huivi

Tein kesälomalla road-tripin Suomen ja Norjan Lappiin. Samoilla seuduilla tuli lapsuudessa lomailtua ja sinne halajasin jälleen. Mukana oli paljon lankaa. Asia sai kuitenkin mielestäni turhan korostuneen merkityksen siippani pakkaillessa tavaraa:" Kyllä nyt kalsareita voi kerran kääntää". Ei ehkä sanatarkka taltiointi, mutta sinnepäin.

Homma alkoi Kainuusta. Tai ihan alunperin se alkoi Tallinnan vanhasta kaupungista, josta ostin viron villaa tarjouksesta. Jotain on tapahtunut mielenlaadulle, sillä kökötin paluumatkan laivan hytissä kerimässä lankaa...

Takaisin Kainuuseen. Vietin ihanan leppoisat kaksi viikkoa vanhempieni sähköttömällä mökillä. FB:ssä kyseltiin, minne Raisu on kadonnut ja virmakka pikkusiskoni päivitti tilannetta:" Siellä se on mökillä ja löhöö, neuloo ja pieree". Eipä siinä muuta.

Huivittelua Rukan juurella

Aloitin neulomaan elämäni ensimmäistä kolmiohuivia. En kyllä jostain syystä oikein innostu kolmion muodosta, joten valitsin malliksi vähiten kolmiomallisen kolmion. Ja mikä mielettömintä, ohje on englanniksi! Yhden käden sormet riittävät neulelyhenteiden laskemiseen, mutta jostain se on aloitettava. Nyt on printattuna Ullan neule-englanti :).

Nuorgamin tunturissa

Kaiken tämän pohjustuksen pointtina on värit. Minne ikinä menin, huivin alku ja maisema olivat yhtä. Voi kuinka näin huivini villisti kimpoilevan tunturimaisemassa ja minut paketoituna kauniisti siihen väliin. Kaikki oli kohdillaan niin huivissa kuin huvituksissa.

Nyt huivi kököttelee pientä vaille valmiina hyllyssä. Asia kenkutti välillä kovin. Kun ei pysty käsiään neulomiseen valjastamaan. Ajattelin siirtää kiusankappaleen piiloon, mutta muutin mieleni. Katseen sipaistessa ohimennen huivia, mieleen muistuu kesä, ihanat tunturit ja Norjan vuonot. Kyllä ehtii vielä.

Lasi puoliksi täynnä

Saa valittaa.

Aina kaikki ei mene niinkuin toivoisi. Eikä kuulukkaan mennä. Joinakin päivinä vain unohtuu, että kaikilla meillä on taakkamme kannettavana. Tavalla tai toisella.

Minulla se on tämä ranka. Reuma. Itseasiassa olen huomannut, että yllättävän monella käsillä puuhailijalla on jonkinlaista ongelmaa työkalunsa, eli pääasiassa käsiensä kanssa. Ehkä vain sattumaa, mutta ei kovin reilua sellaista.

Välillä se on ahdistavuutensa lisäksi myös pelottavaa. Mihin tämä vielä menee? Miten minä sitten joskus? Ja koska kipu ei myöskään tee kovin hyvää mielialalle, tuleeko minusta vielä kovinkin mahdoton?

Juuri nyt tätä kirjoittaessa olen väsynyt, kipuinen, tuskastunut. Onneksi muistan, että parempina päivinä näen tässä kaikessa ihan hyvääkin. On pitänyt nöyrtyä ja pyytää läheisiltään apua, jota on myös aina saanut. Vaivani takia haluan myös kokeilla ja tehdä asioita, sillä eihän voi tietää, koska tulee todellinen muuri vastaan. Minä, entinen sisähiiri, kirjatoukka menen ja teen. Ainakin yritän.

Asioita voi myös päättää. Olen jo kauan aikaa sitten todennut, että minun lasini on puoliksi täynnä. Tällaisina päivinä siitä päätöksestä on todella hyötyä. Hieno minä...

... ja hienot läheiseni. Näin on parempi.

Suovillaa

Niin. Vaihdoin blogille nimen. Siitä edellisen postauksen asian vieruus.

Suo kultaa muistot

Inhosin lapsena suota.

Pääasiassa hillat olivat niitä pirulaisia, joiden takia suolle vei tie. Vanhemmat eivät kuunnelleet riutuvan olmilapsensa uikutusta, vaan patistivat kirjan ääreltä mukaansa toiveenaan sisähiirulaisen kasvoille terve rusotus. Kiukunpuna helotti auton takapenkillä, kun matka kohti marjamaita alkoi.

Mehän asuimme kahden suon ja kahden lammen välissä, karhu- ja susimailla, rajaseudulla. Ja silti. Marjastamaan matkattiin autolla kymmeniä kilometrejä. Hillastamisesta erityisen ikävää teki se, että suo, se neljäs, kökötti yleensä reippaan kävelylenkin päässä. Eikä suo ole kovin kevyttä askellettavaa. Ja suolla on hämähäkkejä. Paljon onkin. Ja paarmoja, hyttysiä, mäkäräisiä, öttiäisiä ja aina sopivan välimatkoin karhunpaskaa muistutuksena kenen mailla mennään...

Autolta matkaa hillasuolle kertyi siis ruhtinaallisesti. Tuhannen tuiskahduksen, litimärkien kenkien ja hikinihkeän niskan sekä monien käännösten jälkeen retkue seisahtui. Jonon keulamies, kapiainen itseasiassa, esitti kysymyksen:"Kuka tietää, missä on koti?". Miten niin tietää?! Niska taittuneena, katse saappaissa raahustaessa suuntavaisto oli mennyt jo aikaa sitten menojaan.

Mitä tekeekään aika? Kaksikymmentä vuotta eteenpäin ja viimeistään tänä vuonna minun oli se itselleni myönnettävä. Suo saa sydämeni laulamaan. Suon tuoksu. Pakahduttaa. Se tuo hymyn kasvoille ja lapsuuden parhaimmat muistot mieleen. Yhdessäolon, loppukesän auringonpaisteen, eväspaperin rapinan, makkaratulet, turvallisuuden ja rauhan... Valtava koti-ikävä. Valtava kotiseutuikävä. Kuka tietää, missä on koti.