Varvikon huivi

Tein kesälomalla road-tripin Suomen ja Norjan Lappiin. Samoilla seuduilla tuli lapsuudessa lomailtua ja sinne halajasin jälleen. Mukana oli paljon lankaa. Asia sai kuitenkin mielestäni turhan korostuneen merkityksen siippani pakkaillessa tavaraa:" Kyllä nyt kalsareita voi kerran kääntää". Ei ehkä sanatarkka taltiointi, mutta sinnepäin.

Homma alkoi Kainuusta. Tai ihan alunperin se alkoi Tallinnan vanhasta kaupungista, josta ostin viron villaa tarjouksesta. Jotain on tapahtunut mielenlaadulle, sillä kökötin paluumatkan laivan hytissä kerimässä lankaa...

Takaisin Kainuuseen. Vietin ihanan leppoisat kaksi viikkoa vanhempieni sähköttömällä mökillä. FB:ssä kyseltiin, minne Raisu on kadonnut ja virmakka pikkusiskoni päivitti tilannetta:" Siellä se on mökillä ja löhöö, neuloo ja pieree". Eipä siinä muuta.

Huivittelua Rukan juurella

Aloitin neulomaan elämäni ensimmäistä kolmiohuivia. En kyllä jostain syystä oikein innostu kolmion muodosta, joten valitsin malliksi vähiten kolmiomallisen kolmion. Ja mikä mielettömintä, ohje on englanniksi! Yhden käden sormet riittävät neulelyhenteiden laskemiseen, mutta jostain se on aloitettava. Nyt on printattuna Ullan neule-englanti :).

Nuorgamin tunturissa

Kaiken tämän pohjustuksen pointtina on värit. Minne ikinä menin, huivin alku ja maisema olivat yhtä. Voi kuinka näin huivini villisti kimpoilevan tunturimaisemassa ja minut paketoituna kauniisti siihen väliin. Kaikki oli kohdillaan niin huivissa kuin huvituksissa.

Nyt huivi kököttelee pientä vaille valmiina hyllyssä. Asia kenkutti välillä kovin. Kun ei pysty käsiään neulomiseen valjastamaan. Ajattelin siirtää kiusankappaleen piiloon, mutta muutin mieleni. Katseen sipaistessa ohimennen huivia, mieleen muistuu kesä, ihanat tunturit ja Norjan vuonot. Kyllä ehtii vielä.

Lasi puoliksi täynnä

Saa valittaa.

Aina kaikki ei mene niinkuin toivoisi. Eikä kuulukkaan mennä. Joinakin päivinä vain unohtuu, että kaikilla meillä on taakkamme kannettavana. Tavalla tai toisella.

Minulla se on tämä ranka. Reuma. Itseasiassa olen huomannut, että yllättävän monella käsillä puuhailijalla on jonkinlaista ongelmaa työkalunsa, eli pääasiassa käsiensä kanssa. Ehkä vain sattumaa, mutta ei kovin reilua sellaista.

Välillä se on ahdistavuutensa lisäksi myös pelottavaa. Mihin tämä vielä menee? Miten minä sitten joskus? Ja koska kipu ei myöskään tee kovin hyvää mielialalle, tuleeko minusta vielä kovinkin mahdoton?

Juuri nyt tätä kirjoittaessa olen väsynyt, kipuinen, tuskastunut. Onneksi muistan, että parempina päivinä näen tässä kaikessa ihan hyvääkin. On pitänyt nöyrtyä ja pyytää läheisiltään apua, jota on myös aina saanut. Vaivani takia haluan myös kokeilla ja tehdä asioita, sillä eihän voi tietää, koska tulee todellinen muuri vastaan. Minä, entinen sisähiiri, kirjatoukka menen ja teen. Ainakin yritän.

Asioita voi myös päättää. Olen jo kauan aikaa sitten todennut, että minun lasini on puoliksi täynnä. Tällaisina päivinä siitä päätöksestä on todella hyötyä. Hieno minä...

... ja hienot läheiseni. Näin on parempi.

Suovillaa

Niin. Vaihdoin blogille nimen. Siitä edellisen postauksen asian vieruus.