maanantai 17. elokuuta 2009

Suo kultaa muistot

Inhosin lapsena suota.

Pääasiassa hillat olivat niitä pirulaisia, joiden takia suolle vei tie. Vanhemmat eivät kuunnelleet riutuvan olmilapsensa uikutusta, vaan patistivat kirjan ääreltä mukaansa toiveenaan sisähiirulaisen kasvoille terve rusotus. Kiukunpuna helotti auton takapenkillä, kun matka kohti marjamaita alkoi.



Mehän asuimme kahden suon ja kahden lammen välissä, karhu- ja susimailla, rajaseudulla. Ja silti. Marjastamaan matkattiin autolla kymmeniä kilometrejä. Hillastamisesta erityisen ikävää teki se, että suo, se neljäs, kökötti yleensä reippaan kävelylenkin päässä. Eikä suo ole kovin kevyttä askellettavaa. Ja suolla on hämähäkkejä. Paljon onkin. Ja paarmoja, hyttysiä, mäkäräisiä, öttiäisiä ja aina sopivan välimatkoin karhunpaskaa muistutuksena kenen mailla mennään...

Autolta matkaa hillasuolle kertyi siis ruhtinaallisesti. Tuhannen tuiskahduksen, litimärkien kenkien ja hikinihkeän niskan sekä monien käännösten jälkeen retkue seisahtui. Jonon keulamies, kapiainen itseasiassa, esitti kysymyksen:"Kuka tietää, missä on koti?". Miten niin tietää?! Niska taittuneena, katse saappaissa raahustaessa suuntavaisto oli mennyt jo aikaa sitten menojaan.



Mitä tekeekään aika? Kaksikymmentä vuotta eteenpäin ja viimeistään tänä vuonna minun oli se itselleni myönnettävä. Suo saa sydämeni laulamaan. Suon tuoksu. Pakahduttaa. Se tuo hymyn kasvoille ja lapsuuden parhaimmat muistot mieleen. Yhdessäolon, loppukesän auringonpaisteen, eväspaperin rapinan, makkaratulet, turvallisuuden ja rauhan... Valtava koti-ikävä. Valtava kotiseutuikävä. Kuka tietää, missä on koti.