Pääasiassa hillat olivat niitä pirulaisia, joiden takia suolle vei tie. Vanhemmat eivät kuunnelleet riutuvan olmilapsensa uikutusta, vaan patistivat kirjan ääreltä mukaansa toiveenaan sisähiirulaisen kasvoille terve rusotus. Kiukunpuna helotti auton takapenkillä, kun matka kohti marjamaita alkoi.
Mehän asuimme kahden suon ja kahden lammen välissä, karhu- ja susimailla, rajaseudulla. Ja silti. Marjastamaan matkattiin autolla kymmeniä kilometrejä. Hillastamisesta erityisen ikävää teki se, että suo, se neljäs, kökötti yleensä reippaan kävelylenkin päässä. Eikä suo ole kovin kevyttä askellettavaa. Ja suolla on hämähäkkejä. Paljon onkin. Ja paarmoja, hyttysiä, mäkäräisiä, öttiäisiä ja aina sopivan välimatkoin karhunpaskaa muistutuksena kenen mailla mennään...
Autolta matkaa hillasuolle kertyi siis ruhtinaallisesti. Tuhannen tuiskahduksen, litimärkien kenkien ja hikinihkeän niskan sekä monien käännösten jälkeen retkue seisahtui. Jonon keulamies, kapiainen itseasiassa, esitti kysymyksen:"Kuka tietää, missä on koti?". Miten niin tietää?! Niska taittuneena, katse saappaissa raahustaessa suuntavaisto oli mennyt jo aikaa sitten menojaan.
Mitä tekeekään aika? Kaksikymmentä vuotta eteenpäin ja viimeistään tänä vuonna minun oli se itselleni myönnettävä. Suo saa sydämeni laulamaan. Suon tuoksu. Pakahduttaa. Se tuo hymyn kasvoille ja lapsuuden parhaimmat muistot mieleen. Yhdessäolon, loppukesän auringonpaisteen, eväspaperin rapinan, makkaratulet, turvallisuuden ja rauhan... Valtava koti-ikävä. Valtava kotiseutuikävä. Kuka tietää, missä on koti.
5 kommenttia:
Ihan ensiksi on sanottava, että kirjoittamaasi on ilo lukea. Näin kaunista ja taidokasta kielen käyttöä tapaa harvoin. Se toinen asia oli, että juuri noin olisin voinut kuvata omiakin kokemuksia soihin liittyen. Ei olisi silloin pienenä, saappaat sammalta täynnä, voinut kuvitella, että joskus suo soisi toisenlaisiakin tuntoja.
Sari
Kaunis kiitos. En osaa muuta sanoa. Täällä ollaan nimittäin täysin pökätillä. So. kainuuta ja tarkoittaa paljon, pääasiassa kuitenkin häkeltyneen hölmistynyttä. Täytyy hetki vetää henkeä :). Ihana kuulla samanlaisista tuntemuksista.
Siksipä minäkin kirjoitin: oli ihana lukea samanlaisista tuntemuksista (vaikken Kainuusta olekaan kotoisin). Kirjoittamaasi lukiessani voin melkein haistaa nenässäni suopursun ja rahkasammaleen, tuntea auringon pistävän porotuksen ja sukkien rullaantuvan makkaralle lotisevassa saappaassa... Milloinkahan pääsisi taas suolle? ;-)
Sari
Kaunit kuvat ja teksti kuin pienoisnovellissa.
Järvenranta mihin tahansa vuodenaikaan illansuussa saa aikaan jotain samanlaista kuin sinun suosi. Haistan kalaverkot, uintiveden ja muistan sen tunnun. Tai muistan yhden talvi-illan pimeän aikaan järven rannassa.
Kiitos Teisa paljon ihanasta palautteesta. Pahoittelut heti, että vastaaminen kesti näin tolkuttoman kauan. En oikein tajua näitä kaikkia blogien hienouksia, sillä en saa viestejä kommenteista. Mutta ihana niitä on täältä sattumalta bongata :D.
Ja vaikka nyt asunkin meren äärellä, olen myös ehdottomasti järvi- ja lampi-ihmisiä. Niiden vesikin tuntuu pehmeämmältä kuin meressä ja tuoksu on ihan toista :). Ne jotka ovat eläneet lapsuutensa meren äärellä, ovatkin täysin päinvastaista mieltä. Hauska vaihtaa ajatuksia.
Lähetä kommentti