Lasi puoliksi täynnä

Saa valittaa.

Aina kaikki ei mene niinkuin toivoisi. Eikä kuulukkaan mennä. Joinakin päivinä vain unohtuu, että kaikilla meillä on taakkamme kannettavana. Tavalla tai toisella.

Minulla se on tämä ranka. Reuma. Itseasiassa olen huomannut, että yllättävän monella käsillä puuhailijalla on jonkinlaista ongelmaa työkalunsa, eli pääasiassa käsiensä kanssa. Ehkä vain sattumaa, mutta ei kovin reilua sellaista.

Välillä se on ahdistavuutensa lisäksi myös pelottavaa. Mihin tämä vielä menee? Miten minä sitten joskus? Ja koska kipu ei myöskään tee kovin hyvää mielialalle, tuleeko minusta vielä kovinkin mahdoton?

Juuri nyt tätä kirjoittaessa olen väsynyt, kipuinen, tuskastunut. Onneksi muistan, että parempina päivinä näen tässä kaikessa ihan hyvääkin. On pitänyt nöyrtyä ja pyytää läheisiltään apua, jota on myös aina saanut. Vaivani takia haluan myös kokeilla ja tehdä asioita, sillä eihän voi tietää, koska tulee todellinen muuri vastaan. Minä, entinen sisähiiri, kirjatoukka menen ja teen. Ainakin yritän.

Asioita voi myös päättää. Olen jo kauan aikaa sitten todennut, että minun lasini on puoliksi täynnä. Tällaisina päivinä siitä päätöksestä on todella hyötyä. Hieno minä...

... ja hienot läheiseni. Näin on parempi.

Suo kultaa muistot

Inhosin lapsena suota.

Pääasiassa hillat olivat niitä pirulaisia, joiden takia suolle vei tie. Vanhemmat eivät kuunnelleet riutuvan olmilapsensa uikutusta, vaan patistivat kirjan ääreltä mukaansa toiveenaan sisähiirulaisen kasvoille terve rusotus. Kiukunpuna helotti auton takapenkillä, kun matka kohti marjamaita alkoi.

Mehän asuimme kahden suon ja kahden lammen välissä, karhu- ja susimailla, rajaseudulla. Ja silti. Marjastamaan matkattiin autolla kymmeniä kilometrejä. Hillastamisesta erityisen ikävää teki se, että suo, se neljäs, kökötti yleensä reippaan kävelylenkin päässä. Eikä suo ole kovin kevyttä askellettavaa. Ja suolla on hämähäkkejä. Paljon onkin. Ja paarmoja, hyttysiä, mäkäräisiä, öttiäisiä ja aina sopivan välimatkoin karhunpaskaa muistutuksena kenen mailla mennään...

Autolta matkaa hillasuolle kertyi siis ruhtinaallisesti. Tuhannen tuiskahduksen, litimärkien kenkien ja hikinihkeän niskan sekä monien käännösten jälkeen retkue seisahtui. Jonon keulamies, kapiainen itseasiassa, esitti kysymyksen:"Kuka tietää, missä on koti?". Miten niin tietää?! Niska taittuneena, katse saappaissa raahustaessa suuntavaisto oli mennyt jo aikaa sitten menojaan.

Mitä tekeekään aika? Kaksikymmentä vuotta eteenpäin ja viimeistään tänä vuonna minun oli se itselleni myönnettävä. Suo saa sydämeni laulamaan. Suon tuoksu. Pakahduttaa. Se tuo hymyn kasvoille ja lapsuuden parhaimmat muistot mieleen. Yhdessäolon, loppukesän auringonpaisteen, eväspaperin rapinan, makkaratulet, turvallisuuden ja rauhan... Valtava koti-ikävä. Valtava kotiseutuikävä. Kuka tietää, missä on koti.

Kyllä täällä osataan

Omin kätösin roiskin suolaa pesukonerumpuun ja omin kätösin pussi Nitorin viheriää väriä perään ja omin käsin kastellut nojatuolin irtopäälliset koneeseen ja tsädää, ONNISTUMINEN.



Kuvat ei suostu tunnustamaan väriä, mutta kerron, että on se vaan hieno, vahva, khakivihreä.

Aika paljon painotettu tuota omin käsin, mutta eihän tästä muuten sais aihetta retosteluun tai edes minkäälaiseen jutunpoikaseen. Päälliset on siis Ikean laareista ja alunperin mustavalkoiset. Muutaman päivän takainen pesukone-episodi ei onneksi toistunut, vaan lopputulos oli vain ja ainostaan hyvä. Lämpöä koneessa tohisi pelottavat 80 astetta, mutta sainpas päälliset tungettua paikoilleen. Maailmassa ei ole hirveän montaa asiaa, joissa väkivalta on ratkaisu. Tässä tapauksessa kuitenkin ainut ja oikea.

Vielä kun saisi hiottua koivuosat ja lakattua ne tummanruskeiksi.



Ne olivatkin sitten historialliset kuvat ennen rustiikkisen pinnan kankaaseen luomista. Ko. nojatuoli sattuu olemaan ainut lattiapinnasta nouseva paikka, johon koiruus saa ojentautua. Kuvista suurimmasta osasta tuli melko "vauhtiviivaisia" sillä karvantiputtajatattijalka tökki kuonollaan ajattelematonta kuvaajaa pois h-ä-n-e-n tuoliinsa nojailemasta. Oli päivätorkkujen aika.

Hyvä sunnuntaipäivä osa 2

Hyvä sunnuntaipäivä

Tänään oli lähitorilla, tai oikeastaan parkkipaikalla, maalaismarkkinat. On ollut vuosittain aikasten kauan, mutta tänään lopultakin menin kekkereitä ihmettelemään. Aurinko paistoi ja kansaa... kansaa oli.

Massatapahtumat ei minua yleensä houkuta. Kahden suon välissä, metsän ympäröimänä kasvaneena oman reviirin tilani ei ole normi. Stoccan hulluille päiville en enää lähde, sillä minusta kuoriutuu siellä hullu mummojen tönijä.

Maalaismarkkinat oli kuitenkin toista maata. Ihmisiä oli laumoittain liikenteessä, mutta ilmapiiri sopuisa ja kiireetön. Muutakin erikoista tapahtui. Ostin sieltä nimittäin elämäni ensimmäiset puolukat. Aikoinaan rinnettä poimuri kourassa kontatessa en olisi voinut kuvitellakaan, että niistä punaisista pullukoista vielä joskus maksan. Kokonainen litra, josta piti saada puolukkarahkaa.



Ihanaiset, pihlajasta tehdyt kapustat tahtoivat myös mukaan. Vanhemmillani on ollut vähän pyöristettynä aina pikinokka, suomenpystykorva. Piparkakkumuotti saa postimerkin kylkeensä.