Aina kaikki ei mene niinkuin toivoisi. Eikä kuulukkaan mennä. Joinakin päivinä vain unohtuu, että kaikilla meillä on taakkamme kannettavana. Tavalla tai toisella.
Minulla se on tämä ranka. Reuma. Itseasiassa olen huomannut, että yllättävän monella käsillä puuhailijalla on jonkinlaista ongelmaa työkalunsa, eli pääasiassa käsiensä kanssa. Ehkä vain sattumaa, mutta ei kovin reilua sellaista.
Välillä se on ahdistavuutensa lisäksi myös pelottavaa. Mihin tämä vielä menee? Miten minä sitten joskus? Ja koska kipu ei myöskään tee kovin hyvää mielialalle, tuleeko minusta vielä kovinkin mahdoton?
Juuri nyt tätä kirjoittaessa olen väsynyt, kipuinen, tuskastunut. Onneksi muistan, että parempina päivinä näen tässä kaikessa ihan hyvääkin. On pitänyt nöyrtyä ja pyytää läheisiltään apua, jota on myös aina saanut. Vaivani takia haluan myös kokeilla ja tehdä asioita, sillä eihän voi tietää, koska tulee todellinen muuri vastaan. Minä, entinen sisähiiri, kirjatoukka menen ja teen. Ainakin yritän.
Asioita voi myös päättää. Olen jo kauan aikaa sitten todennut, että minun lasini on puoliksi täynnä. Tällaisina päivinä siitä päätöksestä on todella hyötyä. Hieno minä...
... ja hienot läheiseni. Näin on parempi.
2 kommenttia:
Luin tämän jälleen kerran muistuttaakseni itseäni, että täällä kanssa lasi ON puoliksi täynnä - silloinkin kun kuppi menee nurin... Ja näinhän se on nähtävä, vaikka sormia vihloo niin että tähtiä näkyy! Yrkätään jaksaa, eihän tässä muu auta!
T.Lenstu
Me kippistetään niillä puolikkaillamme :). Melkoista aaltoiluahan tämä on, mutta ehkä onneksi kuitenkin niin. Kun musta hetki yllättää, täytyy vaan tiukasti uskoa, että se parempi kausi tulee aina huonon jälkeen, joskus. Ja välillä yritetään olla ajattelematta.
Lähetä kommentti